Olen elänyt kai aika pitkään "sittenkun" elämää. Ennen opintojen aloittamista ajattelin että elämänovet avautuvat kunhan pääsen vaikeista pääsykokeista läpi, sisään toivomaani opinahjoon. Opiskellessa ajattelin että "kunhan valmistun, siitä se elämä alkaa!". En kai ollut ehtinyt valmistujaisjuhlamaljaa vielä kohottaa, kun ajatus siirtyikin siihen, että elämä alkaa kunhan pääsen työelämään. Säännölliset tulot, asuntolaina, lapsia, palkallinen loma...

Tuli vakituinen oman alan työ, tuli ihana koti järven rannalta, oli (ja on yhä edelleen maailman ihanin puoliso), tuli palkallinen kesäloma, oma auto, kesämökki...    Tuli melkein kaikki mitä oli toivonut ja odottanut elämältään. Tai niin ainakin luulin. 

Lasta ei tullut. Vaikka kuinka pyrimme ponnistelemaan asian eteen, lasta ei tullut. Lasta ei ole vieläkään tullut.

Myös jokin muu iso ja perustavanlaatuinen asia elämästä puuttui. Elämästä puuttui hengellisyys. En vain tajunnut sitä vielä tuolloin, siihen meni hiukan kauemmin aikaa. Vieläkään en osaa itseäni uskovaiseksi kutsua, etsiväiseksi kylläkin.

Näin jälkikäteen olen jollain pienellä sairaalla tavalla jopa kiitollinen siitä, että minulle ei ole suotu lasta tuolloin kun sitä ensimmäisen kerran tajusin toivoa. Jos niin olisi käynyt, en tiedä olisinko osannut ajatella asioista niinkuin nyt ajattelen. Lapsia kun ei tilata, lapset ovat lahjoja.

En ole varma siitä mitä Luojani haluaa minulle asialla opettaa, mutta veikkailen että ainakaan jatkuva tyytymättömyys nykyhetkeen, ns. "sittenkun" elämä, ei ole yläkerran Isän mieleen.